Talkkunajauhot - perinneruokaa kotikonstein

Talkkunajauhot piimään sekoitettuna on ollut perinteinen ateria ikimuistoisista ajoista.  Kuten kaikessa kotitekoisessa, vähän jokaisella talolla ja suvulla on ollut omat tapansa sekä valmistaa että käyttää talkkunajauhoja.

Kovin monessa paikassa ei talkkunajauhoja ole tehty enää aikoihin.  Vanhempani jatkoivat perinnettä vielä 2000-luvun puolelle ja itsekin osallistuin siihen erityisesti viimeiset kymmenkunta vuotta.  Kun satuin löytämään vanhat valokuvat talkkunasouvin eri vaiheista, tuli mieleeni, että täytyyhän tämäkin tarina kirjoittaa nyt muistiin.

Kauranjyvät

Kaikki alkoi siitä, että talkkunajauhot pitää tehdä hyvänlaatuisista kauranjyvistä.  Meillä käytettiin sinänsä samaa kauraa, mitä muutoinkin käytettiin siemenkaurana.  Kasmasiinilla eroteltiin akanat jyvistä tavallistakin huolellisemmin, jotta jyvät olisivat mahdollisimman puhtaita.  Meillä talkkunoiden vuosiannokseen tarvittiin pari säkillistä näitä hyvin puhdistettuja kauroja.

Keittäminen

Karjakeittiössä oli kaksi noin 100 litran puilla lämmitettävää vesipataa. Näillä saatiin keitettyä kerralla juuri sopiva määrä kauroja.   Kaurat kaadettiin kiehuvaan veteen.  Joukkoon lisättiin kourallinen suolaa ja vajaa kourallinen ohran jyviä.  Toisin kuin monissa muissa taloissa, meillä ei kaurojen sekaan lisätty lainkaan herneitä.  Ohranjyvien tehtävä oli vain avustaa keittäjää. Ohranjyvät nimittäin nousivat kypsyessään pintaan, mistä sitten näki, että myös kauranjyvät alkoivat olla kypsiä.  Muistikuvani on, että keittäminen kesti tunnin verran.

Padat tyhjennettiin kaapimalla kypsä seos pärekoriin, jonka pohjalla oli pellavainen kangas.  Näin suurin osa vedestä valui pois.  Suolatut ja kypsytetyt kauranjyvät olivat nyt valmiit seuraavaan vaiheeseen eli kuljetukseen savustettavaksi.

Pelkästään kauroista valmistetut talkkunajauhot ovat olleet tyypillinen karjalainen perinne (I. Talve, Suomen kansanperinne, SKS 1990, s. 143), mutta mitään tietoa siitä ei ole, miten tämä oli muodostunut perinteeksi myös meillä.  Ei ole mahdotonta, etteikö sodan aikana talossa asuneilla siirtolaisperheille olisi ollut osuutta asiassa.

Savustus

Savustus oli talkkunajauhojen tekemisen työläin ja pitkäkestoisin osuus.  Meillä oli käytettävissä vanha savusauna.  Perimätiedon mukaan savusauna oli ollut talon varsinainen sauna, kunnes se 1920-luvulla oli siirretty "uudenaikaisen" saunan tieltä järvenrannalle. Siellä käyttö jatkui ennenkaikeka pellavasaunana. Hyötykäyttöä oli myös lihojen palvaaminen.  Kun sauna 1960-luvulla kunnostettiin saunomiseen soveltuvaksi, mahdollisuus talkkunoiden savustamiseen haluttiin säilyttää. Saunassa oli lähellä katon rajaa parvi, jonne pääsi pujahtamaan vain lauteiden kautta.

Savusauna oli sen verran suuri, että lämmittäminen kesti tunteja. Talkkunantekoa ennen saunaa oli kesän aikana käytetty muutenkin ja vielä parin päivän jälkeen peruslämpöä oli tallella..  Kun jyvät oli saatu levitettyä parvelle, kiukaan pesä sytytettiin uudelleen, jotta jyvien ympärille saatiin savua ja lämpöä riittävästi.  Lämpötilaa ei koskaan mitattu, mutta veikkaisin, että aina ennen uuden pesällisen sytyttämistä oli ehkä 40 astetta ja tuskin lämmityksenkään aikana nousi yli 50 asteen.

Savua ja lämpötilaa täytyi pitää yllä useita päiviä, tyypillisesti 5 – 6 päivää. 
Puita pitikin lisätä pieni määrä 3 – 4 kertaa vuorokaudessa tasaisin välein.  Lämmön ylläpitäminen ja jyvien sekoitteleminen oli tietysti sopivaa tekemistä kesälomaa viettävälle kaupunkilaiselle. Puolen kilometrin kävely mökiltä savusaunalle kesäaamuna neljän-viiden aikaan ei ollut lainkaan hullumpi kokemus.  Viimeisen vuorokauden aikana ei lämpöä enää tarvittu, vaan saunan annettiin tarkoituksella jäähtyä ja ilman selkiytyä.


Jauhatus

Hauholla on aikanaan ollut myllyjä enemmänkin, mutta ainakin jo 1970-luvulla sopivan myllyn löytäminen alkoi olla vaikeata.  Viime vaiheessa innokkaaksi mylläriksi löytyi Auraneva Vuolijoelta.  Auraneva innostui jopa niin, että hän alkoi tehdä isältäni saamiaan ohjeita soveltaen omiakin talkkunajauhojaan, joita hän sitten useiden vuosien ajan myi Hauhon kesätorilla.


Valmiita jauhoja saimme kerralla noin 50 kg. Tuo tuntuu isolta määrältä, mutta koskaan eivät jauhot päässeet vanhenemaan.  Meidänkin espoolaisperheessä syötiin talkkunavelliä useita kertoja viikossa.  Jauhot piti tietysti jauhaa juuri sopivaan karkeuteen eli sellaiseksi, mihin suvussa oli totuttu.  Tuoreet jauhot turposivat aina enemmän, joten uuden erän saapuessa piti muistaa, että jauhoja tarvittiin vähemmän samaan piimämäärään.  Kun uusi jauhoerä valmistui sopivasti kesällä, tehtiin tietysti myös mustikkapöperöä eli mustikoita, joiden sekaan murskattiin vähän talkkunajauhoja.

Kaikki loppuu aikanaan

Meillä talkkunanvalmistus loppui monesta syystä 2000-luvun alkupuolella.  Vanha savusaunan lämmittäminen alkoi käydä vaaralliseksi samoihin aikoihin, kun vanhemmiltanikin alkoivat voimat loppua.  Pian myös ”hovimylläri” lopetti toimintansa.

Omatekoiset talkkunajauhot olivat varsinaista gourmet -ruokaa.  Jos työstä olisi pitänyt maksaa ammattimiehen tuntiveloituksen mukaan alvit mukaan lukien, kyllä hintakin olisi ollut gourmet-ruuan hinta.  Ei siis ihme, että kaupoista ei löydy juuri sellaisia talkkunajauhoja, joita minä haluaisin – ja harvoin edes minkäänlaisia talkkunajauhoja.

Kommentit

Suosituimmat

Hauholla sukuni asuinsijoja melkein joka kylässä

Heikki Fransinpoika Franttila - esi-isäni viittä eri reittiä

Hauhontaustan Rönnin asukkaat – sukua suoraan ja väärän koivun kautta

Hjortien perhe Portaassa nälänhädän uhrina

Tapanin päivänä Hauhollakin oli aikaa mennä vihille