SENTTAALI - Tarinaa entisajan ihmisistä ja tapahtumista

Entisaikaan häitä juhlittiin juhannuksena - mukamas.  Tällainen käsitys on jäänyt ainakin minulle.  En ole kuitenkaan omien esivanhempieni kohdalla löytänyt yksiäkään juhannushäitä. Kesäkuussa kyllä mentiin naimisiin, mutta mieluummin heti alkukuusta.  Elokuukin kelpasi kuten kuvan isovanhemmilleni v. 1924. Rahvas meni vihille silloin, kun työt eivät olleet esteenä.   Tapaninpäivä oli perinteisesti päivä, jolloin palvelusväki sai vapaata.   Niinpä sitten vuoden viimeinen viikko tapanista alkaen olikin yleinen vihkimisaika.    Esimerkiksi m inun äidinpuolen isovanhempien isovanhemmista kaksi neljästä pariskunnasta on vihitty juuri 26.12. Vuoden 1836 tapanina vihittiin Luopioisissa talonpojan poika Yrjö Heikinpoika (Jöran Henricsson Frantsila) ja talonpojan leski Anna Mikontytär (Anna Michelsdotter Kauppi). Yrjö oli 26-vuotias ja yhden lapsen äiti Anna 30-vuotias.   Anna oli jäänyt leskeksi edellisen vuoden joulukuussa. Molemmat olivat syntyjään Luopioisten Karvialan kylästä.    Yksi Y

 ”Nyt minä alan kirjoittaa …”. oli isotädilläni Olgalla tapana aloittaa kansakoulun ainekirjoituksensa reilut sata vuotta sitten.  Nyt minä sitten alan kirjoittaa lapsuuteni jouluista 1950-luvulla eli ajalta ennen kouluikääni.  En itsekään väitä, että asiat olisivat olleet juuri niin kuin kirjoitan, mutta muistoja ne ovat juuri niin kuin minä ne muistan. Oma lapsuudenkotini oli maalaistalo Hauholla Kanta-Hämeessä.    Lähin naapuri oli noin kilometrin päässä asunut siirtolaisperhe, muihin naapureihin matkaa oli vielä toinen mokoma. Lähimmät kaupat olivat kirkonkylässä maanteitse 4 km päässä.   Muistikuvat varhaislapsuuteni jouluista liittyvätkin vain siihen, mitä kotiväki teki, sillä kylillä ei ennen kouluikää tullut käytyä. Omien vanhempieni, yhden minua vanhemman ja nuorempien kaksoisveljien lisäksi saman rakennuksen ”mummunpäässä” asui silloin vielä alle 60-vuotias syytinkimummu ja hänen nuorin tyttärensä eli isäni sisko. Jouluksi kotiimme tuli tavallisesti myös isäni veli, josku

Sukututkimus on sitkeätä salapoliisityötä mutta myös mukavia sattumia.  Kun kävin muutama vuosi sitten läpi suvun arkistoon (=isoon pahvilaatikkoon) kertyneitä vanhoja papereita, moni lappunen tuli siirrettyä sivuun, kun sisältö ei tuntunut merkitsevän mitään erityistä.  Äskettäin pengoin samoja papereita taas kerran ja silmiini osui oheinen pieni   5 cm x 11 cm kuitti Adam Omettakorven kunnanmaksuista vuodelta 1872 allekirjoittajana K. Charpentier. Omia esivanhempiani oli asunut Omettakorven torpassa muutaman kymmenen vuoden ajan aina 1840-luvun puoliväliin saakka.   Oletin, että ei tuo kuitti enää kuulunut suvulle. En paljon päätäni vaivannut, kuka tuo Adam olisi. Kun omia suoria esivanhempia ei enää niin helposti löydy, tulee väistämättä mieleen selvittää, mitä esivanhempien muille jälkipolville on tapahtunut.   Yksi isäni puolen esiäideistä oli Hauhon Sahan Rekolan Erkki Kustaanpojan ja Eeva Leena Antintyttären tytär Eeva Kaisa Erkintytär (1798 – 1854).   Suuresta sisarussarjas

Suuret nälkävuodet vuosina 1866 – 1868 koettelivat suomalaista rahvasta poikkeuksellisen rankasti. Kylmän talven jälkeen vuoden 1867 kesä oli lyhyt ja kylmä eteläistä Suomea myöten. Koska sato oli menetetty eikä ulkomailta saatu tilalle viljaa, kevät 1868 oli pahimman nälänhädän aikaa. Ruoan hakuun lähteneet kerjäläiset levittivät kulkutauteja kaikkialle.  Huonon ravinnon vuoksi heikkoon kuntoon menneet ihmiset olivat kaikki riskiryhmäläisiä ja kuolleisuus oli suurta.  Wikipedian mukaan vuoden 1868 aikana suomalaisia kuoli vuoden aikana yli 137 000. Aikana, jolloin suku oli tärkein turva, ongelmat keskittyivät, kun sukukaan ei pystynyt auttamaan.   Yksi kovia kokenut perhe oli äitini äidin äidin äidin äidin vanhempien perhe Hjortit, jotka asuivat 1800-luvulla Hauholla Portaassa ja sen lähistöllä piikoina, renkeinä, lampuoteina ja torppareina. Sotilas Mikko Hjort ja piika Pieta Erkintytär vihittiin avioliittoon 2. marraskuuta 1800.   Perhe asui aluksi Sotjalan sotilastsorpassa, mutt

  Kaksi vuosisataa sitten ei vielä ollut itsenäisyyspäivää.  Venäjän valtaankin vasta totuteltiin.  Täsmälleen 200-vuotta sitten 6.12.1820 oli kuitenkin suvullemme merkittävä päivä.  Tuona päivänä sattui nimittäin Hauhon Kesossa ikävä tapaturma.    Esi-isämme, lampuoti Antti Juhonpoika oli jäänyt hevosen tallaamaksi ja kuoli.    Antti oli kuollessaan 63-vuotias. Hänet saatettiin haudan lepoon neljä päivää myöhemmin. Antti oli syntynyt Hauhon Kelkkaisten Yrjölässä 24.3.1757. Vuonna 1787 hän oli solminut avioliiton Esteri Yrjöntyttären kanssa.    Ajalle tyypillisesti häitä vietettiin tapaninpäivänä 26.12.    Esteri oli Vitsiälän Seppälän tyttäriä.    Nuoripari asui aluksi Kelkkaisilla, mutta vuonna 1802 he muuttivat Kesoon. Antti oli aluksi renkinä, mutta noin vuodesta 1810 alkaen lampuotina eli koko tilan vuokraviljelijänä.    Esterin kotipaikka Vitsiälän Seppälä oli kapteenin virkatalo kuten myös Keso. Esteri oli ilmeisesti halusi hakeutua kaltaistensa seuraan. Isän kuoleman jälkeen mu

   Perjantaina 27.11. on hauholaisen esi-isäni Juho Heikinpojan 250-vuotisjuhla! Juho Heikinpoika syntyi Eteläisten Huikkolassa 27.11.1770.   Oheinen kuva esittää syntymän kirjausta Hauhon seurakunnan kirkonkirjoissa.   Juhon nuoruudesta ei ole löytynyt dokumentteja, mutta 1790-luvulla hän oli lyhyen aikaa renkinä Hakkalassa. Hakkalassa ollessaan hän solmi avioliiton Tuittulan Alastalon tyttären Kirsti (Cristiina, Stina) Mikontyttären kanssa.   Sattumalta Kirstin sisar Maria on myös esivanhempiani, mutta äitini puolelta. Vuonna 1804 nuoripari muutti Lopelle Launoisten Oinaalan lampuotiksi.   Paikka on nykyisen Forssa – Lahti tien varrella H:linna – HKI -moottoritien länsipuolella.    Venäjän vallan alkaessa kotikulmat olivat kuitenkin alkaneet vetää puoleensa.   Vuonna 1811 Juho tuli Hahkialan torppariksi Omettakorven torppaan, missä hän sitten asui kuolemaansa saakka. Juho Heikinpoika kuoli 62-vuotiaana 30.5.1833 kuolinsyynä rötfeber eli mätäkuume.   Omettakorven torpan paikka Porso

     Suomessa kattava sukunimilaki tuli voimaan vasta v. 1920.   Sitä ennen hämäläisen rahvaan keskuudessa käytettiin - jos käytettiin – varsinaisen periytyvän sukunimen sijasta asuinpaikan mukaista lisänimeä.      Tämä lisänimi vaihtui asuinpaikan mukaan.   Kun vielä lisänimen kirjoittajat vaihtuivat ja kukin teki omia tulkintojaan, sukunimen kaltaisia lisänimiä on saattanut olla useitakin.   Seuraavassa käyn läpi isoisäni isän Kalle Kustaa Kustaanpojan elämää ja ”sukunimiä” läpi hänen elämänsä. Kalle Kustaa Kustaanpoika syntyi Hauholla Ilmoilan kylän Honkasaaren Klaasun tilalla 27. tammikuuta 1859.   Pikkupojasta oli tuskin tarvetta käyttää mitään lisänimeä, mutta jos oletetaan, että pojan ”sukunimi” olisi saman kuin isällä Kustaa Kustaanpojalla, Ilmoilan ajoilta löytyisi ainakin kolme kirjoitusasua Klaasu (1), Klasu (2) tai suomalaisittain Laasu (3). Kalle Kustaan perhe muutti vuonna 1867 Okerlan Melkkalaan.   Sittemmin 1900-luvun alussa Hauhontaakse siirretty Melkkala sijaits

   Vanhempieni jäämistössä oli iso pahvilaatikolleni vanhoja asiakirjoja. Olin luvannut jo vanhemmillenikin, että kun aikaa löytyy, voin alkaa käydä niitä läpi.  Ruotsin kieli ja vanhat koukeroiset käsialat pitivät kynnyustä korkeana.    Aikani ihmeteltyäni, ryhdyin käymään aineistoa läpi paperi paperilta. Merkkasin jokaisesta paperista ajankohdan ja sisällön lyhyesti.  Aikajärjestykseen saatetut sekalaiset tapahtumat alkoivat vähitellen kertoa oman sukuni vaiheista 1800-luvulla.   Penkomalla lisäksi internetiin talletettuja kirkonkirjoja, henkikirjoja, sanomalehtiä y.m. huomasin lopulta olevani sukututkimuksen harrastaja.  Kuten vaimoni sanoo, seurustelen kuolleiden sukulaisten kanssa.  Kesällä 2020 sain koottua 90-sivuisen tutkielman Hauhon Kokkaloista.  Tässä blogisarjassa hyödynnän tuota tutkielmaa, mutta pyrin löytämään myös uusia näkökulmia esivanhempieni maailmaan laajemminkin.  Sukututkimus on kuin tosi-TV:n katselemista. Mitä enemmän entisaikojen ihmisten elämää penkoo, sitä e