Kun tulee vanhaksi, alkaa muistella vielä vanhempia

   Vanhempieni jäämistössä oli iso pahvilaatikolleni vanhoja asiakirjoja. Olin luvannut jo vanhemmillenikin, että kun aikaa löytyy, voin alkaa käydä niitä läpi.  Ruotsin kieli ja vanhat koukeroiset käsialat pitivät kynnyustä korkeana.    Aikani ihmeteltyäni, ryhdyin käymään aineistoa läpi paperi paperilta. Merkkasin jokaisesta paperista ajankohdan ja sisällön lyhyesti.  Aikajärjestykseen saatetut sekalaiset tapahtumat alkoivat vähitellen kertoa oman sukuni vaiheista 1800-luvulla.   Penkomalla lisäksi internetiin talletettuja kirkonkirjoja, henkikirjoja, sanomalehtiä y.m. huomasin lopulta olevani sukututkimuksen harrastaja.  Kuten vaimoni sanoo, seurustelen kuolleiden sukulaisten kanssa.  Kesällä 2020 sain koottua 90-sivuisen tutkielman Hauhon Kokkaloista.  Tässä blogisarjassa hyödynnän tuota tutkielmaa, mutta pyrin löytämään myös uusia näkökulmia esivanhempieni maailmaan laajemminkin. 

Sukututkimus on kuin tosi-TV:n katselemista. Mitä enemmän entisaikojen ihmisten elämää penkoo, sitä elävämmiksi he tulevat.  Eikä käy kateeksi. Kyllä entisajan ihmisten elämä oli paljon kovempaa kuin meidän tämän päivän suomalaisten. 

Omien tutkistelujeni on helpottanut, että kaikki esivanhempani  ainakin 1700-luvun lopulta alkaen ovat asuneet alle 50 km päässä omasta lapsuudenkodistani Hauholla.  Monet kyseeseen tulevat kylät, jopa talotkin sijoittuvat mielessäni kartalle.  Kun rengit ja piiat olivat varsin liikkuvaisia, erityisesti Hauholta ei taida löytyä enää yhtäkään kylää, missä joku sukulaiseni ei oli asunut viimeisten vuosisatojen aikana.  

Juureni ovat siis hämäläisistä hämäläisimmät.  "Jos toimeen tartutaan" on tuttu kaikille.  Isälläni oli tapana sanoa "senttaalia vaille melkein" tarkoittaen samaa kuin "tekemistä vaille valmis".  En lupaa blogitekstejä säännöllisin väliajoin, mutta useammin kuin harvoin kuitenkin. Senttaalia vaille melkein!