Joulumuistoja lapsuudestani


 ”Nyt minä alan kirjoittaa …”. oli isotädilläni Olgalla tapana aloittaa kansakoulun ainekirjoituksensa reilut sata vuotta sitten.  Nyt minä sitten alan kirjoittaa lapsuuteni jouluista 1950-luvulla eli ajalta ennen kouluikääni.  En itsekään väitä, että asiat olisivat olleet juuri niin kuin kirjoitan, mutta muistoja ne ovat juuri niin kuin minä ne muistan.

Oma lapsuudenkotini oli maalaistalo Hauholla Kanta-Hämeessä.   Lähin naapuri oli noin kilometrin päässä asunut siirtolaisperhe, muihin naapureihin matkaa oli vielä toinen mokoma. Lähimmät kaupat olivat kirkonkylässä maanteitse 4 km päässä.  Muistikuvat varhaislapsuuteni jouluista liittyvätkin vain siihen, mitä kotiväki teki, sillä kylillä ei ennen kouluikää tullut käytyä.

Omien vanhempieni, yhden minua vanhemman ja nuorempien kaksoisveljien lisäksi saman rakennuksen ”mummunpäässä” asui silloin vielä alle 60-vuotias syytinkimummu ja hänen nuorin tyttärensä eli isäni sisko. Jouluksi kotiimme tuli tavallisesti myös isäni veli, joskus myös toinen sisar.

Vielä 1950-luvulla hauholaisessa maalaistalossa tehtiin itse niin paljon kuin mahdollista.  Sotahan oli päättynyt vasta edellisellä vuosikymmenellä.  Omissa muistikuvissani joulunkin valmistelut olivat aina tiukasti äitini vastuulla.  Miehillä ei niskavuorelaisessa Hämeessä ollut keittiöön asiaa.  

Kesän satoa säilöttiin kellariin varmasti jo jouluakin ajatellen. Keväisiä lahnojakin oli kellarissa suolattuna niin paljon, että eiköhän niitä riittänyt jouluunkin saakka.   Ensimmäinen mieleeni painunut varsinainen jouluvalmistelu oli kuitenkin, kun joskus syys-lokakuulla käärittiin happamia omenia sanomalehteen ja vietiin vintille säilöön. Jouluna omenien happamuus oli hävinnyt ja niitä saattoivat sitten syödä lapsetkin, ainakin vähän. 

Toinen valmisteleva toimenpide oli, kun yhdestä lämmitysuunista poistettiin marras-joulukuun taitteessa tuhka ja alettiin lämmittää uunia vain puhtailla koivulavuilla. Näin saatiin tuhkaa lipeäkalan käsittelyä varten. Kuivatut, pitkät lipeäkalat uitettiin koivutuhkaliemessä vanhassa sinkkisessä lasten vannassa.  Yksityiskohtia koko käsittelystä en kyllä muista.

Jouluaattona haettiin metsästä kuusi.  Voi olla, että kuusi haettiin joskus aiemminkin, mutta sisälle pirttiin se otettiin vasta aattona.  Enemmän taisi sekin lumessa rämpiminen olla meille lapsille pakkoa kuin romantisoitu joulukokemus.  Vastaan ei ollut tapana sanoa, kun isä käski.   Vielä 1950-luvulla joulukuusi kiinnitettiin vain puusta tehtyyn ristikkojalkaan eikä kuusta kasteltu.  Siitä huolimatta kuusessa oli ainakin muutama aito kynttilä.  Näin jälkeenpäin ajatellen tuo kuiva kuusi & aidot kynttilät oli kyllä kauhistuttava yhdistelmä. 

Aaton iltapäivän ohjelmassa oli joulusauna. Meidän saunamme oli siihen aikaan kertalämmitteinen ja reilun 100 m päässä mäen alla.  Vesikin vietiin sinne saavissa, talvella perinteisellä vesikelkalla.

Aattoiltana kuudelta kokoonnuttiin jouluaterialle takakammariksi kutsuttuun huoneeseen.   Ensin syötiin perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, jota joku sanoi räätikkölooraksi, sekä rosollia – kaikki tietysti omista aineksista.  Kinkkukin oli itse kasvatettua sikaa ja itse palvattu vanhassa savusaunassa.  Juomana oli maitoa ja kotona tehtyä kaljaa, jota tietenkin myös lapset joivat.  Seuraavana kierroksena oli lipeäkala valkokastikkeen kera. Ei mitään lasten herkkua, mutta kyllä sitäkin maisteltiin.  Viimeisenä ruokana oli sitten riisipuuroa ja sen kanssa sekahedelmäsoppaa eli sekametelisoppaa.  Eipä sekään ollut suurta herkkua, kun joku hedelmistä muistutti lähinnä yhden sen ajan opettajan lakkia.

Ruokailun jälkeen joku luki jouluevankeliumin ja laulettiin enkeli taivaan. Eipä se laulu hääppöistä ollut, kun vain äitini oli porukassa musikaalinen. ”Ammuvainaan nuotilla” oli jollakin tapana sanoa.

Vasta sitten, kun ruuat oli korjattu talteen ja tiskit tiskattu, alkoi joulupukin odottaminen.  Joulupukkia varten kokoonnuttiin isoon pirttiin, missä oli myös joulukuusi.  Pitkältä yhdestä puusta tehdyltä pirtin penkillä ikkunasta ulos kurkistellen yritimme nähdä joulupukin tuloa. Jostain se harmaansävyinen pukki kuitenkin aina ilmestyi suoraan eteiseen mukanaan koppa täynnä lahjoja.  Aivan lapsuuden joululahjoista en paljon muista, lienevät olleet lähinna pehmeitä paketteja tai puusta tehtyjä leluja. Vasta myöhemmin tavaksi tuli hankkia tarvittavia urheiluvälineitä.

Joulukirkkoon herätettiin varhain (”kello löi jo viisi, lapset herätkää”). Taisi Hauhollakin joulukirkko alkaa tuohon aikaan jo kuudelta aamulla.  Kun autoa ei meillä vielä 1950-luvulla ollut, kirkkomatkatkin tehtiin hevosella.  Joulun aikaan Hauhonselkä oli yleensä aina vahvassa jäässä. Meiltä kulki vilkkaasti käytetty talvitie Kuusalon ja Ohtolan  (eli Työsaaren) niemenkärkien poikki kirkkorantaan. Matkaa kirkolle tuli näin vain pari kilometriä.   Matkaa tehtiin sekä mustaksi maalatulla hienommalla ”postikorttimallisella” kirkkoreellä että matalammalla maalaamattomalla ns. maitoreellä, sillä kirkkorekeen eivät kaikki mahtuneet.  Maitoreki oli kylläkin mukavampi, koska siinä pääsi paremmin suojautumaan hevosen kavioista lentäneiltä paakuilta ja pohjalla oli pehmeitä heiniä.  Hienommassa kirkkoreessä piti istua, mutta maitoreessä sai olla melkein makuulla.  Hevoset kiinnitettiin kirkonmenojen ajaksi Heinosen kaupan pihalle Toppolan puoleista aitaa vasten.  Takaisin kotiinpäin ajettaessa hevoset aina tapansa mukaan juosta jolkuttelivat. Mitään kilvanajoa en noilta kirkkomatkoilta kuitenkaan muista, vaikka varmasti useampikin hevonen Hauhontakaa kulki samaa reittiä.

Joulupäivä piti viettää rauhallisesti. Missään nimessä silloin ei menty kylään eikä meille tullut vieraita.  Tapaninpäivänä saatettiin sitten jo käydäkin jossain sukulaisissa. Kotona oltiin valoisa aika ulkona ja illalla leikittiin avaimen piilotusta tai pelattiin mummun kanssa lautapelejä.  Kun perheemme musikaalisuus oli mitä oli, joululaulujen laulaminen ei meidän perinteeseemme kuulunut.  Putkiradiosta lauluja kyllä kuunneltiin, mutta säästeliäästi.

Joulunaika päättyi loppiaiseen ja nuutinpäivään. Muistan vielä, kun kerran Nuutin päivänä tuli yllättäen ovesta pelottavasti pukeutuneita nuuttipukkeja.  Tuosta käynnistä minulla on kuitenkin vain näkömuisti.  Varmaan vanhempani heidät tunnistivat, sillä tuskinpa sen näköisiä täysin vieraita olisi kotiin päästetty.

Jouluista on jäänyt mukavia muistoja, mutta ei minusta kuitenkaan varsinaista jouluihmistä ole tullut.  Perinteitä pitää kunnioittaa, mutta aina niistä voi joustaa. Ja laulamaan en ole oppinut vieläkään.  Kissatkin menevät sohvan alle piiloon, heti ensimmäisen värssyn aikana.

Mukavia joulumuisteluita kaikille!

Kommentit

Suosituimmat

Miksi kaikki poliitikot näyttävät olevan sukua toisilleen!

Tarina lapsuudestani ja nuoren miehen hukkuminen Hauhonselkään v. 1886

Kun suku sammuu – Hauhon Toppolan viisi viimeistä sukupolvea

Wiktor Engmanin hauta Hauhon hautausmaalla

Syylin sepät Hauhon kirkonkylässä